Ajattelin pitkään, että minusta ei ole poliitikoksi. En siksi, etten kykenisi tekemään harkittuja ja informoituja päätöksiä. Vaan siksi, että poliitikon asemaan pääseminen näyttää nykyisessä systeemissä edellyttävän kaikenlaisia epäoleellisuuksia, kuten itsensä markkinoimista, populismia, kysymyksen ohi vastaamista, ekstrovertin teeskentelyä, aggressiivista kilpailua ja niin edelleen, jotka ovat itselleni vastenmielisiä, väkivaltaisia ja osittain mahdottomia, ja joilla ei ole itse päätöksenteon kanssa mitään tekemistä.
Mutta viimeistään nyt on pakko myöntää, että tämä ei ole riittävä syy olla yrittämättä. Filtteröimällä itseni pois etukäteen näiden epäoleellisten ominaisuuksien puuttumisen perusteella tulisin allekirjoittaneeksi, että näin todella täytyy olla. Että ainoastaan kilpailuhenkiset populistit voivat päästä päättäjiksi. Että ihmisten pitäisi sopeuttaa itsensä hölmöön systeemiin, sen sijaan että systeemiä sopeutettaisiin siihen, mikä on ihmisten kannalta järkevää ja oikein. Kuitenkin systeemi on ihmisiä varten eikä toisinpäin.
Demokraattinen päätöksenteko tarvitsee monimuotoisuutta. Monimuotoisuutta ei edistä se, että päättäjien pitäisi sopia tietynlaiseen performatiiviseen muottiin, jolla ei ole päätöksenteon onnistumisen kanssa mitään tekemistä.
Lähes koko ikäni diagnosoimattomana, taikka tunnistamattomana autistina eläneenä olen saanut pienestä asti kuulla, miten minun pitää jättää asiat pätevämpien ja paremmin maailmaa ymmärtävien hoidettaviksi, ja miten en oikeastaan ymmärrä edes omaa parastani (ks. lisää Autism & Society Explained: Gaslighting). Todellisuus on näyttänyt, että nämä ihmiset eivät itsekään ole ymmärtäneet mitä ovat olleet tekemässä. On ollut pitkä tie opetella luottamaan omiin havaintoihini, jotka ovat olleet “virallisten” kertomusten kanssa ristiriidassa, ja jotka on ulkopuolelta jatkuvasti kyseenalaistettu ja julistettu vääriksi, ymmärtämättömyydeksi, tyhmyydeksi ja niin edelleen. Ironisesti kyse on ollut lopulta näiden “paremmin tietävien” ymmärtämättömyydestä, kykenemättömyydestä loogiseen ajatteluun ja haluttomuudesta paljastaa todellisia motiivejaan, edes itselleen. On ollut suorastaan järkyttävää havaita, millaisella epäpätevyydellä maailmassa asioita hoidetaan.
Kun neurotyypillisten vallankäyttäjien rakastamia mantroja lähdetään perkaamaan syvällisemmin, usein niiden takaa paljastuukin looginen ristiriita, päivänvaloa kestämätön arvomaailma taikka se, ettei puhuja itsekään tiedä mitä korulauseensa oikeastaan tarkoittaa. Silloin se ei yleensä tarkoita mitään. Ja siksi kysymyksiä väistellään. Ja siksi vastausten tivaajia pidetään hankalina ihmisinä.
Perustelut ovat tasoa “yleinen käytäntö”, “talouskasvu” tai “liikenteen sujuvuus”. Monille neurotyypillisille ei näytä olevan mikään ongelma perustella asioita tautologialla, “näin tehdään koska näin tehdään”, kun rehellinen vastaus olisi: “Näin tehdään, koska en viitsi vaivautua ajattelemaan vaihtoehtoja tai poikkeamaan itselleni helpoimmasta rutiinista”. Näiden höttöperustelujen nieleminen on aina tuottanut minulle suuria vaikeuksia.
Tavallaan tarina siitä, että muut tietävät paremmin, olisi mukavan pörröinen ja vapauttava. Mieluummin jättäisin valtuustossa vänkäämisen itseäni pätevämmille ja keskittyisin vain tekemään luovaa työtä. Mutta en enää voi katsoa muualle, kun nämä “pätevämmät” ihmiset ajavat meidät täyttä vauhtia jyrkänteeltä alas.
Vaikka en itse päätyisikään päättäjäksi, toivoisin että päättäjien joukossa olisi enemmän autisteja. Olisi kaikkien etu, että päättäjinä olisi enemmän ihmisiä, jotka ovat vähemmän alttiita sosiaaliselle paineelle, epärehellisyydelle ja korruptiolle. Joille nousu sosiaalisessa statushierarkiassa ei tuota aivokemiallisia palkintoja, vaan sen sijaan heitä motivoi oppiminen ja ongelmanratkaisu. Jotka osaavat ja uskaltavat kyseenalaistaa itsestäänselvinä pidettyjä “totuuksia”, nähdä yksityiskohtia ja niistä muodostuvia kokonaisuuksia, ja ajatella vaihtoehtoja totutun ulkopuolelta. Jotka kykenevät perehtymään syvällisesti asioihin, ja jotka ovat valmiita muuttamaan näkemystään uuden tiedon valossa. Jotka osaavat erottaa tosiasiat ja tunteet toisistaan. Jotka ymmärtävät, mitä eivät ymmärrä, ja jotka tajuavat kysyä asiantuntijoiden näkemyksiä.
Nimittäin ei-autistien dominoiva johtaminen on epäonnistunut pahasti. Niin pahasti, että se on ajanut ihmiskunnan eksistentiaaliseen kriisiin.
Tämänhetkisen parhaan ymmärryksen mukaan autismi ei ole sairaus tai vika, vaan luonnollista ihmislajin monimuotoisuutta, kuten esimerkiksi homoseksuaalisuus on. Autistit prosessoivat informaatiota eri tavalla. Heillä on ollut tärkeä roolinsa ihmisyhteisöissä muun muassa asiantuntijoina, keksijöinä ja vaarasta varoittajina. He paljastavat epärehellisyyden ja pystyvät ennustamaan erilaisia skenaarioita ilman, että kaikkia katastrofeja tarvitsee empiirisesti todentaa (ks. Autism – The cultural immune system of human societies).
Mutta nykyisessä vain hetken aikaa toimineessa öljykapitalismissa autisteja on aktiivisesti suljettu yhteiskunnan ulkopuolelle ja patologisoitu. Tämä on typerää, sillä valtava potentiaali jää käyttämättä. Näin ei tarvitse olla.
Epäilemättä autisteja on päättäjinäkin jonkin verran. He eivät vain kerro autismistaan julkisesti, tai eivät edes itse tiedä siitä (varsinkin naiset ovat alidiagnosoituja). Enemmän kuitenkin tarvittaisiin. Yhteiskunta voisi hyötyä merkittävästi, jos enemmän autisteja olisi mukana päätöksenteossa.